Eduskunta on kesätauolla ja työ eduskunnassa jatkuu syyskuussa. Nyt on hyvä aika meidän kaikkien levätä ja kerätä voimia tulevaan syksyyn. Itse olen kuitenkin paljon pohtinut lääkärihaasteitamme yhteiskunnassamme ja siksi halusin tässä kansanedustajakolumnissa kirjoittaa asiasta.
Suomen terveyspolitiikan keskiössä on viimeisten kahdenkymmenen vuoden ajan ollut sote-uudistuksen toteuttaminen eri muodoissa. On ollut ajatuksia kuntaliitoksista, erilaisista maakunnista ja lopulta päädyttiin hyvinvointialueisiin.
Hallinto on tärkeää, mutta väestön ikääntyessä ja näin ollen palvelutarpeen kasvaessa, on palveluiden kehittäminen jäänyt paitsioon. Sama koskee henkilöstöpulaa, joka on kasvanut koko 2000-luvun ajan. Me koulutamme jatkuvasti lisää henkilöstöä, mutta se ei auta, mikäli sote- ja pelastus-sektorin veto- ja pitovoima eivät ole hyvällä tasolla. Turhaa byrokratiaa tulee poistaa, tarkastella työnjakoa ja antaa henkilöstölle mahdollisuuksia vaikuttaa työarkeensa. Nyt moni työntekijä valittaa ylhäältä alas päin ohjaamisesta, mistä olen kuullut kritiikkiä myös meidän hyvinvointialueellamme.
Mielestäni sote-palveluista puuttuu selkeä valtakunnallinen visio. Nyt hyvinvointialueet kamppailevat taloushuolien kanssa. Samaan aikaan pitää kehittää nopeasti palveluita. Toimivia vaihtoehtoisia palveluita kuten esimerkiksi sähköisiä ajanvarausjärjestelmiä ei kuitenkaan tuosta noin vain kehitetä vaan se vie aikaa.
Meidän tulisi nyt lyhyen aikavälin tavoitteiden sijaan laittaa fokus suurempiin tavoitteisiin. Yksi suurimmista haasteista koko sote-sektorissamme liittyy perusterveydenhuoltoon. Henkilöstöä, etenkin lääkäreitä on vaikea houkutella tavallisille terveysasemille, etenkin suurten kaupunkien ulkopuolella. Kaikki tietävät, että tuttu lääkäri ja näin ollen pysyvä hoitosuhde on jokaiselle osapuolelle parempi.
Tieteellisesti on myös todennettu, että hoidon jatkuvuudella on suora positiivinen vaikutus ihmisen hoitoon.
Siksi pitäisinkin tärkeänä, että valtakunnallisesti linjattaisiin siitä, että me saisimme omalääkärimallin käyttöön Suomessa. Sen pitäisi olla yksiselitteinen tavoite. Omalääkäri pitäisi saada ensi vaiheessa kaikille heille, jotka tarvitsevat enemmän apua ja hoitoa.
Meidän hyvinvointialueellamme Länsi-Uudellamaalla on otettu käyttöön ns. ammattinharjoittajamalli, jossa yksityisen puolen lääkäri ottaa vastuun osasta yhden terveysaseman asiakkaista. Toivon, että tämä malli onnistuu ja näin ollen sitä voitaisiin laajentaa muualle Länsi-Uudellemaalle, kuten Karjaan tai Inkoon terveysasemille. Näin voisimme myös paremmin huolehtia siitä, että me järkevästi voimme hyödyntää yksityisen puolen lääkäriresursseja.
Ennaltaehkäisyyn ja perusterveydenhuoltoon panostaminen on aivan välttämätöntä taloudellisten kustannusten hillinnän sekä palvelun tarpeen kasvun näkökulmasta. Toimivalla yhteistyöllä julkisen ja yksityisen lääkärin välillä voisimme huolehtia siitä, että saisimme turhat pompottelut pois sekä prosessit selkeämmiksi. Siinä voittaa niin ihminen kuin myös koko sote-järjestelmä.