Tällä viikolla on kulunut kolme vuotta siitä, kun Ukrainan sota alkoi. Uskon, että jokainen meistä muistaa, missä oli, kun luki ensimmäisen kerran siitä, että sota Ukrainassa on syttynyt. Itse olin tuolloin Kanariansaarilla ja muistan edelleen suuren hämmennyksen, epätietoisuuden sekä kokemani surun, kun luin ensimmäisen uutisen sodasta.
Nyt tuosta hetkestä on kulunut kolme vuotta. Kolme pitkää vuotta, jonka aikana Ukraina ja sen kansa on kokenut surua, väsymystä ja suurta tuskaa. Ukraina on kuitenkin kamppaillut urheasti ja säilyttänyt itsenäisyytensä. Ukrainan kansan vahvuus on yllättänyt meidät kaikki, ennen kaikkea Venäjän, joka elätteli toivoa pikavoitosta. Ukrainaa on myös tuettu, mutta suuri kysymys kuuluu, onko länsimaailma tukenut Ukrainaa riittävästi? Mikäli vertailemme eri maiden panostuksia, kuuluu Suomi niihin maihin, jotka talouteensa verrattuna tukevat Ukrainaa parhaiten. Moni Euroopan suurmaa jää tästä jälkeen.
Aikaa on sodan alusta kulunut ja nyt jälleen maailmanpoliittiset mannerlaatat liikkuvat toden teolla. Yhdysvaltain presidentti Donald Trump on järkyttänyt koko länsimaailmaa Venäjää myötäilevillä lausunnoillaan. Saksassa järjestettiin viikonloppuna parlamenttivaalit ja oikeistopopulistinen AfD-puolue nousi Saksan toiseksi suurimmaksi puolueeksi. Euroopan mahtimaan, Saksan politiikka on kaikkea muuta kuin selvä ja vaalien voittajapuolueella konservatiivisella CDU:lla on vaikea tehtävä saada hallitusta kasaan. Ennen kaikkea pitää miettiä, miten AfD:n kasvu, joka pohjautuu maahanmuuttokriittisyyteen ja kriittisyyteen Ukrainan tukemiseen, saadaan tyrehdytettyä?
Venäjä on ikävällä tavalla onnistunut horjuttamaan länsimaailmaa. Siksi tärkeintä onkin löytää Euroopassa yhteinen linja siihen, miten Eurooppa voi varmistua siitä, että Ukrainan yli ei kävellä rauhanneuvotteluissa. Euroopan johtajilla on täysi työ saada presidentti Trump ja hänen hallintonsa ymmärtämään, että Ukrainan tappio on henkilökohtainen tappio Trumpille ja Yhdysvalloille. Yhdysvaltojen pitää ymmärtää, että he eivät ole suurvalta ilman liittolaisten eli ennen kaikkea Euroopan tukea. Taloudellisesti Eurooppa on Yhdysvalloille tärkeä ja sen menettäminen poliittisesti ei ole taloudellisesti järkevää. Rauhanprosessiin on vielä matkaa, mutta Ukrainan on koettava kunniakas lopputulema. Tavoitteena pitää myös olla pysyvä rauha. Sen saaminen tulee vaatimaan Euroopalta paljon.
Euroopan pitää myös ottaa Yhdysvaltojen viesti tosissaan. Euroopan pitää panostaa omaan puolustukseensa ja huolehtia siitä, että NATO:n sisällä jokainen liittolainen panostaa puolustuksensa kehittämiseen. Myös omaa puolustusteollisuutta pitää vahvistaa, jotta Euroopalla riittää omaa tuotantoa.
Mutta takaisin koti-Suomeen. On pakko sanoa, että Suomessa on tehty historiamme aikana oikeita linjauksia. Varmaan meidän oma historiamme on auttanut meitä ymmärtämään sen, ettei omaa puolustusta saa ajaa alas. Näin me emme ole tehneet, joten meidän puolustuskykymme on muihin Euroopan maihin verrattuna monella tapaa vahvempi. Me olemme panostaneet myös varautumiseen. Eduskunnassa käsitellään paraikaa varautumiseen liittyviä lakeja. Mielestäni on tärkeää, että me huolehdimme ennen kaikkea terveydenhuollon kantokyvystä kriisiaikoina.
Muistan hyvin sen, miten presidentti Mauno Koivisto on arvioinut Venäjää. Koivisto oli tuttu näky omassa kotikylässäni Tähtelässä, jossa hän vietti kesät ja suurimman osan vapaa-ajastaan. Koivisto oli itse nähnyt ja kokenut sodan julmuuden itärintamalla ja halusi oppia tuntemaan Venäjän. Hänen kirjoituksistaan ja analyyseistään olen oppinut, että Venäjä, tai aiemmin Neuvostoliitto, ei muutu maana. Maalla on imperialistiset piirteet, joita he aina silloin tällöin haluavat näyttää myös raa’asti, mikäli tilanne heidän mielestään sitä edellyttää. Nyt jälkeenpäin voi todeta, että presidentti Koivisto oli oikeassa.
Kun maailmanpolitiikassa myllertää, voi se tuoda turvattomuuden tunteen. Kaiken maailman pahuuden ympärillä voimme kuitenkin todeta, että Suomessa asiat ovat hyvin. Samalla meidän pitäisi uskaltaa tuntea enemmän kiitollisuutta arjen pienistä asioista. Kiitollisuus on meille suomalaisille ja ennen kaikkea nykyihmiselle vaikea tunne. Itse toivon, että jokainen meistä kokisi kiitollisuutta siitä arjesta ja hyvinvoinnista, jota meillä on ympärillämme. Kaiken myllerryksen keskellä löytyy myös aina toivoa.